Taiteilijat ovat aina inspiroituneet luonnosta ja maalaismaisemasta. Ferdinand Von Wrightin Taistelevat metsot, Eero Järnefeltin Maisema Kolilta, Jean Sibeliuksen Finlandia-hymni, Esko Männikön valokuvat ja Heli Laaksosen runot – kaikki ammentavat maaseudusta ja metsistä. Jopa Touko Laaksosen sanotaan saaneen homoeroottiseen kuvastoonsa inspiraatiota maaseudun töitä tekevistä miehistä.
Inspiraation antajana ja kuvauksen kohteena taide on tärkeä monelle taiteilijalle, mutta yhtä lailla se on heille henkilökohtainen voiman lähde ja turvasatama. Moni kirjailija kertoo matkustavansa kirjoittamaan maaseudun rauhaan. Esimerkiksi Kirsti Manninen matkaa Lappiin, Kari Hotakainen peltojen keskelle rintamamiestaloonsa. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin vuosikymmeniä kuulunut Kaari Utrio asui maaseudulla koko kirjailijanuransa ajan. Myös nuoremman polven taiteentekijät viihtyvät luonnon keskellä. Runoilija Uni Ojala ammentaa tekstien aiheita Sodankylästä, sanoittaja Sana Mustonen pyörittää pientä eläintilaa Rengossa ja lavarunoilija Harri Hertell kirjoittaa mökillä saaressa (tosin Helsingin edustalla luonnonsuojelualueella ).
On totta, että maalaismaisema ja luonto inspiroivat taiteilijoita ja luonnonläheisyys hoivaa luovaa ihmistä, mutta taiteen teossa on kyse muustakin. Käytännöllisesti ajatellen maaseudulla on tarjottavanaan luovalle luokalle valtavasti mahdollisuuksia.
‒ Maaseudulla on tilaa, edullisia isoja työtiloja ja upeita, monialaisia verkostoitumisen mahdollisuuksia, sanoo Pii Anttila.
Taidetuottaja Pii Anttila on luotsannut Mullistaja-nimistä maaseututaidemalli-kehittämishanketta Seinäjoen taidehallilla Etelä-Pohjanmaalla. Hankkeessa kartoitettiin maaseudun taiteilijoiden työtapoja, verkostoitumista ja tehtiin erilaisia monialaisia yhteistyötempauksia tieteen ja taiteen kesken, esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla vahvan ruokasektorin kanssa.
‒ Lopputuloksena oli, että taiteilijat verkostoituivat maaseudun toimijoiden, yritysten ja yhdistysten kanssa. Lisäksi maaseudun ilmiöt ja asiat on nyt otettu Seinäjoen taidehallin ohjelmarakenteisiin mukaan. Verkostoituminen ei siis jäänyt vain hankkeen aikaiseksi, Anttila kertoo.
Hankkeen rahoittaja oli Seinäjoen seudun kehittämisyhdistys Liiveri, joka lanseerasi maaseudulle myös Boostia Goes Art –avustuksen, missä yhdistykset saivat palkata taiteilijan toteuttamaan projekteja yhdistyksen kanssa.
Pii Anttila sanoo, että vaikka Suomessa taiteen opetus on keskittynyt pääkaupunkiseudulle, useat etelässä opiskelleet taiteilijat palaavat valmistuttuaan kotiseuduilleen maalle. Syitä tähän on varmasti monia, mutta yksi on käytännöllisyys.
‒ Esimerkiksi kuvataiteilijat saattavat tarvita työskentelyynsä isoja tiloja. Sellaisten vuokrat Helsingissä ovat kovia ja eikä tiloja kaikille riitäkään. Jotkut tarvitsevat työtekniikkansa vuoksi erilaisia koneita, vaikkapa nyt grafiikan prässejä. Se on huomattavasti helpompaa saada sijoitettua maaseudulla jonnekin.
Edellisestä esimerkki on taiteilija Petra Koivisto, joka työskentelee maatilallaan Jalasjärvellä. Koiviston suurikokoiset grafiikkatyöt syntyvät Suomen suurimmaksikin mainitussa prässissä. Se seisoo tilan piharakennukseen tehdyssä ateljeessa.
Eläminen ja ateljeetilojen järjestyminen tulevat maalla siis edullisemmiksi. Raha on mainittava tässä yhteydessä toisenkin kerran: alueellisia apurahoja on helpompi saada kuin valtakunnallisia. Edellisen toteamuksen todentaminen on toki vaikeaa, sillä apurahojen myöntöprosentit vaihtelevat myös taiteenaloittain. Suomen Kulttuurirahaston sivuilla kuitenkin todetaan, että Uudellamaalla vain 3 % kaikista apurahakohteista voidaan toteuttaa, kun Etelä-Karjalassa, Satakunnassa ja Etelä-Savossa myöntöprosentti on 15.
Toisaalta on myös esitetty, että jotkin apurahat suosivat pääkaupunkiseutua, koska taiteilijaverkostot ovat siellä tiheämpiä.
Taiteilijaelämää maalla
Miten susirajalla voi elää taiteilijaelämää? Eikö taiteilijuuteen kuulu minglaus taiteiljapiireissä, itsensä näkyväksi tekeminen kulttuuriväen juhlissa ja kaikenlainen jatkuva esilläolo?
‒ On totta, että Helsingissä taiteilijayhteisö on lähellä, myös oman taiteenalan verkosto on saatavilla helposti. Näkyvyyskin on tärkeää, jos haluaa töitään galleriaan, esimerkiksi. Väitän silti, että Suomessa on mahdollisuus päästä taiteellaan esiin ja tunnetuksi, vaikka ei pörräisi koko ajan kaikkialla.
Pii Anttila huomauttaa, että osa taiteilijoista pitää patsastelua ammatin välttämättömimpänä pahana. On taitelijoita, jotka vihaavat näyttelynsä avajaisia, vaikka sen luulisi olevan ammatin kohokohtia.
‒ Verkostoituminen ja yhteisö on maaseudulla erilaista. Siitä tulee väkisinkin monialaisempi, kun ei yksinkertaisesti pysty keräämään ympärilleen pelkästään oman alan ihmisiä. Kansainvälisyys korostuu myös maaseudulla, uskon.
Kansainvälisyys ja taide sanaparina, suomalaisella maaseudulla? Yhdistelmä on totta monella paikkakunnalla. Ainakin viitisenkymmentä taiteilijaresidenssiä ympäri maata saa jatkuvasti kansainvälisiä taiteilijavieraita. Residensseistä moni sijaitsee pienessä maaseutupitäjässä, osa hyvin syrjässäkin, ja värittää paikkakunnan elämää monella tavalla. Residenssivieraat järjestävät usein taidetapahtumia ja työpajoja alueen asukkaille. Usein vieraat saapuvat maailmalta suurkaupungeista ja arvostavat maaseudun ja kaupungin välistä kontrastia. Joutsa, Hyrynsalmi, Ii ja Kilpisjärvi ovat varmasti elähdyttävä kokemus Berliinistä tulevalle.
Esimerkkinä monialaisesta verkostoitumisesta Pii Anttila antaa lempilapsensa biotaiteen. Biotaide yhdistää tieteen ja taiteen. Maatalousyrittäjät ja koko ruokaketju voivat tehdä taiteilijoiden kanssa yhteistyötä.
‒ Taiteen keinoin voidaan tuoda läpinäkyvyyttä ruokaketjuun. Meillä oli hankkeessa Syö aamupalaksi taideteos! -tempaus, jossa taiteilijat tekivät hävikkiruuasta annoksia. Mahdollisuuksia on valtavasti.
Myös taiteen saaminen näytille on maalla monimuotoisempaa, värikkäämpää. Kaupunkien galleriatilat ovat haluttuja, ja kaupalliset galleriat ottavat mieluusti esille tunnettujen taiteilijoiden teoksia, jotka saadaan myytyä. Maaseudulla voi olla joustavampia ratkaisuja, taidenäyttely voidaan rakentaa sivukirjastoon, kyläkaupalle, luonnonympäristöön, tyhjillä olevaan kiinnostavaan rakennukseen, osaksi historiallista paikkaa tai vaikka sairaalaan.
Anttila pohtii myös, että verkkaisemmin elävällä maaseudulla taiteilijalla jää enemmän aikaa taiteen tekemiselle. Hänen ei tarvitse poukkoilla ja yrittää olla monena, vaan voi rakentaa taiteilijabrändiään selkeästi. Sama syy on residenssiin hakeutumiselle. Kerrankin on aikaa keskittyä vain taiteeseen.
Palataan vielä kerran rahaan. Taiteilijan työ on pirstaleista, kun elantoa haetaan paitsi apurahoista, myös sivutöistä. Moni taiteilija rahoittaa taiteentekemistään esimerkiksi opetustöillä. Erilaisia sivutyömahdollisuuksia taiteilijalle on myös maaseudulla. Myös tilaustöiden tekeminen värittää työarkea – ja on osa toimeentuloa. Maaseudulla paikalliselta taiteilijalta saatetaan tilata muraali rakennuksen seinään, esitys tapahtumaan tai vaikka työpaja.
‒ Mullistaja-hankkeessa taiteilijat pitivät ympäristötaidepajan perinnealueella. Pajassa tehtiin kasviryijyjä ja pieneliöpesiä samalla, kun alueella oli kevätsiivoustalkoot, Anttila antaa esimerkin.
ITE-taiteen materiaalit liiterin nurkalla
ITE-taide on taiteen haara, joka on liki kokonaan omittu maaseudulle. Määritelmän mukaan ITE-taide on arjen ympäristössä syntyvää taidetta, jota tekevät ihmiset vailla taiteen koulutusta. Myös suomalaiseksi nykykansantaiteeksi sitä kutsutaan. ITE-taiteella on meneillään juhlavuosi vuonna 2020.
ITE-taiteen materiaaleja on tarjolla aika monessa liiterissä, suulissa ja kuivaajarakennusten takana. Hyvin monet ITE-taiteilijat hyödyntävät töissään pelkästään kierrätysmateriaaleja.
‒ ITE-taide on mahtava juttu. On upeaa, että jotkut vain alkavat tehdä, luoda uutta käsillään. ITE-taide voisi olla nykyistä enemmän esillä. Mäntän kuvataideviikkojen ohjelmassa on ITE-taiteilija Alpo Koivumäki. Se on hieno osoitus taiteenalan merkityksestä, Pii Anttila iloitsee.
Linkkejä lisälukemiseksi:
Teksti: Kirsi Haapamatti
